tiistai 4. joulukuuta 2012

Joulukalenteri: 4. luukku



Timo Kylmänen:
KAKSIKYMMENTÄNELJÄ TONTTUA

4.12.2012

Matka alkaa

Aamu ei valjennut. Oli kaamos ja pimeää. Lumisade oli tauonnut yön aikana. Aukeaa peitti pehmeä lumikerros. Tontut olivat asettuneet kahteen riviin. Jokainen tonttu piteli ohjaksista pientä jouluponia, jotka olivat tuuheakarvaisia shetlanninponeja. Ponit olivat, kuten tontutkin, valiojoukkoa: sitkeitä, vahvoja, kestäviä ja itsepäisiä. Ponien hengitys höyrysi kirpeässä pakkassäässä. Aamun pimeydessä tonttujoukko poneineen sekä höyrystä sakea ilma oli miltei pelottava näky.
   Ikivanha suoritti nimenhuudon. Jokainen tonttu vastasi nimensä kuultuaan kuuluvalla äänellä:
        Paikalla ja valmiina lähtöön.
Kaikki meni kuten elokuvissa konsanaan aina siihen saakka, kunnes Ikivanha huusi:
        Isomaha!
Hiljaisuus vallitsi aukiolla. Ikivanha huusi uudestaan ja kovemmalla äänellä:
        Isomaha!
Ikivanha katseli tonttujoukkoon ja rivistöstä alkoi kuulua puheensorinaa.
        Onko joku nähnyt Tonttu Isomahaa? Ikivanha kysyi.
Tontut katselivat toisiaan ja pudistelivat päätään.
        Kuka on nähnyt Isomahan viimeksi?
        Minun kanssani hän horjui huoneeseensa, Piirtäjätonttu huudahti.
        Miten niin horjui? Ikivanha kysyi.
        No, taisi olla niin, että Isomahan vatsa ei ollut täyttynyt oluesta vielä siinä vaiheessa, kuin sen olisi pitänyt jo täyttyä. Niinpä minusta tuntuu, että Isomaha nautti tummaa olutta, siis sitä josta hän erityisesti pitää, vielä aika monta haarikkaa sen jälkeen, kun olit puheesi pitänyt, Ikivanha.
        Ja kukaan ei tietenkään asiaan puuttunut, Ikivanha karjaisi vihaisesti!
   Tonttujen katse painui kohti maata. Hiljaisuus vallitsi. Vain ponien huokuva hengitys leikkasi aukion hiljaisuutta. Sitten kuului Tarmo-tontun ääni:
        Kyllähän sinä tiedät, Ikivanha, että Isomahan kanssa ei aleta kinasille. Siinä käy aina huonosti.
        No niin, tiedänhän minä sen, enkä minä teitä mistään syytäkään.
   Ikivanha piti pienen tauon ikään kuin miettien, mitä haluaisi sanoa. Sitten hän jatkoi puhettaan vakavalla ilmeellä:
        Hyvät tontut, joukkiomme supistuu yhdellä tontulla, ennen kuin pääsemme edes lähtemään. Ei tosiaankaan hyvä alku matkallemme, ei totta tosiaan. Mutta Isomaha maatkoon vuoteessaan olutkohmeloaan pois. Me muut emme voi enää odottaa. Meidän on lähdettävä liikkeelle, jotta ehdimme varmasti ajoissa perille.
   Tuskin Ikivanha oli päässyt lauseensa loppuun, kun hän jo heivautti, ikänsä huomioon ottaen, ketterästi itsensä jouluponin selkään ja huusi:
        Tontut, matkaan käy!
   Aukiolla alkoi kuhina. Jokainen tonttu hyppäsi enemmän tai vähemmän onnistuneesti oman jouluponinsa selkää. Huonoiten onnistui Pomppu-tonttu, joka malttamattomassa innokkuudessaan pomppasi kaksikin kertaa poninsa yli. Päästyään vihdoin ratsaille Pomppu-tonttu kiirehti muiden tonttujen perään, jotka nelistivät jo täyttä laukkaa upottavassa lumihangessa. On hieman yliampuvaa sanoa, että tonttujen ponit laukkasivat lumihangessa, koska ponien jalat upposivat syvälle pehmeään vastasataneeseen lumeen ja matkanteko muistutti lähinnä laahustamista. Mutta eteenpäin oli kuitenkin matka. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti