torstai 1. joulukuuta 2011

Kuusi (aikuisten joulutarina)

Jos voisin valita kaikista maailman ammateista minulle mieluisimman, valitsisin kirjailijan ammatin. Valitettavasti näillä minun teksteilläni ei niin pitkälle pötkitä, joten olen ihan tyytyväinen ollessani ihan-kohta-insinööri ja kokonaan-tradenomi. Minulla on kuitenkin suuri ilo ja kunnia tuntea ihan oikea kirjailija. Vaatimattomana persoonana hän kirjoittaa vain harrastuksekseen, mutta olen täysin sitä mieltä, että hänen pitäisi tehdä sitä kokopäivätyönään, jotta kaikki saisivat nauttia hänen tuotoksistaan. Alla oleva kirjoitus on Timo Kylmäsen novellikokoelmasta Sielu ja lieska. Kyseisellä teoksella Timo voitti tämänvuotisen Möllärimestari-kirjoituskilpailun.

t. Teija




Timo Kylmänen:

KUUSI

1

Yöllä oli tuiskuttanut. Järven jäältä olivat kaikki siellä vielä eilen olleet latujäljet
menneet umpeen. Manasin ääneen:
- Olisi se voinut tuiskuttaa paria päivää myöhemmin.
Mutta ei auttanut nyt manailu. Kuusi oli haettava metsästä, sillä sen piti olla
seuraavana päivänä pojan kotona koristelua varten. Lasse oli eronnut kesällä ja
olisi poikansa Villen kanssa viettämässä joulua kahdestaan. Poikani ex-rouva oli
matkoilla Thaimaassa ystävättärensä kanssa, joten miesten keskeinen joulu oli
tiedossa.
Olin katsastanut sopivan komean kuusen jo syksyllä puolukassa ollessani. Olivat
jääneet puolukat melkein poimimatta, kun olin niin keskittynyt etsimään kuusta.
Kun tuli pojalle taas kerran kuusi luvatuksi, niin pakkohan se oli lähteä hakemaan.
Tulikin katsottua se niin kaukaa. Olisi kai noita ollut tuossa lähempänäkin, mietin,
niin tai ei oikeastaan. Ei niin komeaa kuusta ollut lähimaaston metsiköissä.
Asettelin repun, sahan ja kirveen ahkioon. Olin pakannut reppuun kuivia halkoja
ja kahvinkeittovehkeet. Kun kerran lähtee hakemaan kuusta jumalan selän takaa
suurella vaivalla, niin pitäähän sitä juoda kaatopaikalla kaatokahvit. Meinasin
laittaa reppuun myös konjakkipullon. Olisin voinut nauttia kaatomaljan tai
useamman, jopa jo ennen puun kaatamistakin. Siinä sitä oltaisiinkin oltu, kun
mies olisi ollut umpihangessa keskellä korpea kaatokännissä. Olisi ollut
puunkaataja puun sijasta kaatokunnossa. Niinpä katsoin parhaimmaksi jättää
konjakkipullon kotiin.
Minulla oli vanhat leveät puusukset, joissa oli mäystimet. Olin todennut, että niillä
oli paras hiihdellä pitkin metsiä. Nykyajan sukset kun olivat umpihangessa yhtä
hyviä kuin väärin teroitettu kaira pilkkihommissa. Työnsin villakumisaappaat
mäystimeen, panin kintaat käteen ja lähdin liikkeelle. Puinen ahkio oli raskas,
mutta ajattelin, että painoon kyllä tottuu matkan edetessä. Hiihtelin rantaan ja
katselin jyrkältä rantatöyräältä järvenselälle. Tunsin itseni naparetkeilijäksi.
Laskin alas järvelle. Tuuli oli kasannut töyrään alaosaan lunta useita kymmeniä
senttejä. Sukset upposivat pehmeään lumeen kuin mora mieheen. Yritin nostaa
suksia lumen päälle, mutta saman tien tuiskahdin turvalleni. Perässä tullut ahkio ei
ymmärtänyt pysähtyä. Sen keula kopsahti suoraan poskeeni. Näin kyllä, että ahkio
tulee minua päin, mutta kädet olivat täysin kyvyttöminä toimintaan syvällä
lumihangessa.
- Voi perkele, kirosin ääneen, hyvin alkoi.
Suuri naparetkeilijä turvallaan ensimmäisessä laskussa, tuumailin mielessäni.
Hilasin itseni vaivalloisesti ylös hangesta - kasvot, kenkien varret ja kintaat täynnä
lunta. Poskesta tihutti verta. Ajattelin kuitenkin, että pieni naarmu lakkaa
vuotamasta itsekseen tässä kelissä. Pienen lumipuistelun jälkeen jatkoin matkaani.
Yritin etsiä lumen alta aiempaa jo kovaksi tallaantunutta latu-uraa, mutta eipä sitä
tietenkään löytynyt. Taivallus jatkui umpihangessa. Hiihto sujui tyydyttävää
vauhtia, itseäni tyydyttävää vauhtia – siis sellaista keski-ikäisen miehen
keskimääräistä vauhtia.

Taivas oli pilvinen, mutta lunta ei enää satanut. Kipakka kymmenen asteen
pakkanen ei tuntunut juuri miltään, kun ei tuullut. Tai ainahan järven jäällä tuntuu
tuulevan. Nytkin lämpökerrastosta huolimatta pieni vilunväre puisteli jäseniä ja
pakkanen pureskeli poskipäitä. Järvellä hiihtoa oli edessä noin kilometrin verran.
Sen jälkeen matka jatkuisi puolisen kilometriä puronvartta pitkin, minkä jälkeen
oli tiedossa pienen suolämpäreen ylitys. Sitten olisi edessä raskas ja uuvuttava
nousu harjanteen ylitse ja lopuksi loivaa rinnettä myötäillen nuorta kuusta
kasvavaan metsäsaarekkeeseen. Siellä minun kuuseni odotti ottajaansa.
Järven ylitys sujui mielestäni yllättävän nopeasti ja hiihto jatkui puroa pitkin. Puro
mutkitteli alkuun sankan mäntymetsän ja suon rajakohdassa. Puiden oksat
notkuivat lumimassojen alla. Oli kuin metsä olisi ollut köyryselkäinen mies, joka
on vajonnut taakkansa alle. Sutjakasti sujuneen purohiihtelyn jälkeen oli edessä
suohiihto. Eteneminen vaikeutui heti. Satakiloisen miehen alla hanki upotti lähes
pohjia myöten. Tuli varmaan möyhennettyä syksyn jäljiltä suolle jääneet karpalot
hilloksi. Nyt alkoi tulla myös kuuma. Aikamiehen mehevä hiki puski puseroon
liki. Suo loppui lyhyeen. Alkoi nousu harjanteelle ja samalla lisävaikeudet. Jos oli
suolla lumihanki pettänyt suksien alla, niin nyt pehmeys oikein imaisi miehen
sisäänsä. Yritin hiissata suksia mahdollisimman varovasti lumen päällä, mutta
untuvainen lumi antoi periksi. Fysiikan lakia ei ollut vastustaminen. Mies painoi
enemmän kuin lumi jaksoi kantaa. Lunta oli jo lähes puoleen reiteen saakka.
- Voi helvetti mitä hommaa tämä on, kirosin ja tuiskahdin samalla nenälleni.
Käteni jäi vartalon alle.
Yritin punnertaa itseäni ylös hangesta, mutta käsi painui vain syvemmälle
hankeen.
- No niin, tässä sitä nyt ollaan. Mies ei pääse hangesta ylös. Tähän sitä jäätiin
jäätymään. On siinä thaimaalaisilla marjanpoimijoilla ihmettelemistä, kun
keskellä kuuminta kesää löytävät miehenraadon metsän parhaimmalta
mustikkamättäältä sukset jalassa, kärpästen suristessa ympärillä. Pakkohan
tästä on jotenkin päästävä ylös.
Heiluttelin itseni irti suksista, käännähdin kyljelleni ja siitä pienen piehtaroinnin
jälkeen jotenkin jaloilleni seisomaan umpihankkeen. Äsken vielä niin
neitseellinen lumihanki näytti jäljiltäni siltä, kuin puoli komppaniallista miehiä
olisi suorittanut maahanlaskun alueelle. Kaivoin suksia hangesta. Asetin toisen
suksen hangelle viereeni ja ryhdyin kaivamaan toista. Kun vihdoin ja viimein sain
toisenkin suksen kaivettua lumen alta, ryhtyäkseni jatkamaan matkaa huomasin,
että toinen suksi oli kadonnut. Katselin ihmeissäni ympärilleni ja samassa
huomasin, että suksi oli omia aikojaan valunut parinkymmenen metrin päähän
loivasti viettävää mäkiharjannetta pitkin.
- Voi perkeleen perkele, kirosin.
Edessä olisi umpihankikävelyä.
- Miten kuusenhakumatka voi näin vastustaa, sanoin ääneen. Perkele ensi
vuonna katson kuusen kyllä lähempää. Täytyyhän niitä olla jossakin tuossa
lähempänä. Pitää käydä vain kiertelemässä enemmän. Ja jättää puolukat
poimimatta. Eihän niitä syökään kukaan.
Hanki upotti, ja upottikin aivan helvetisti. Suksi oli kuitenkin haettava. Ilman sitä
eteneminen loppuisi lyhyeen. Kun ei keski-ikäinen kunto, enää kestäisi useamman
tunnin umpihankikävelyrasitusta.
Vihdoin ja viimein, hitaan hikisesti ja vaivalloisesti sujuneen suksenhakumatkan
jälkeen pääsin taas liikkeelle. Aluspaita oli kastunut jo aivan märäksi.
- Jos ei tältä reissulta saa jotakin sika-, kana- tai lepakkoinfluenssaa niin ei
sitten mistään, puhisin edetessäni.
Sukset ja sauvat upposivat edelleen syvään hankeen. Eteenpäin vievänä voimana
oli kuitenkin tieto siitä, että määränpää rupeaisi jo kohta häämöttämään. Pahin
alkoi olla jo takana. Viimeinen pinnistys harjanteelle ja siitä oli enää lyhyt loiva
alamäki metsäsaarekkeeseen, jossa kuusikko sijaitsi.
Viimein pääsin harjanteelle. Lähdin laskemaan kohti kuusikkoa tai ei sitä voinut
laskemiseksi sanoa. Suksi upotti samalla tavalla, oli sitten nousua tai laskua.
Kuusi oli siinä, missä sen muistin olevankin. Parimetrinen, tiheäoksainen ja
hyvälatvainen kuusi, joka suorastaan kutsui kaatamaan itseään joulukuuseksi. Otin
sukset jalasta ja asettelin ne pystyyn hankeen.
- Nyt ne eivät ainakaan lähde liikkeelle, sanoin ääneen.
Ravistelin kuusesta lumet pois ja poljin lunta juurelta, jotta saisin katkaistua puun
mahdollisimman juuresta. Ajatukseni oli, että kaadan kuusen ensin ja sitten
keittelen kahvit nuotiolla. Nostin repun ahkiosta ja huomasin heti, että jotakin
puuttui. Saha oli poissa. Missä vaiheessa matkaa se oli pudonnut, ei minulla ollut
mitään käsitystä. Olin asettanut sekä kirveen että sahan repun alle, jotta ne
varmasti pysyisivät ahkiossa. Mutta nyt saha oli pudonnut. Yritin katsella
tulojäljilleni, jos saha olisi pudonnut ihan viime metreillä, mutta hangella näkyi
vain syvälle uponneet suksien jäljet. Saha oli kadonnut ja siihen tietoon oli
tyytyminen. Onneksi oli kirves matkassa. Ilman sitä olisi tullut hemmetinmoinen
hukkareissu. Siispä otin kirveen ja ryhdyin hakkaamaan kuusta juuresta poikki.
Runko oli jäinen ja kirves tylsä. Ensimmäinen isku tuntui siltä kuin olisi lyönyt
jäisellä puukalikalla kiviseinään. Käsi vain tärähti ja tuntui kipua olkapäätä
myöten.
- Ei tähän ikään mennessä yksikään puu ole jäänyt minulta kaatamatta olipa
se minkälainen tahansa tai kirves millainen tahansa, sanoin.
Sisuuntuneena äskeisen lyönnin aiheuttamasta kivusta otin tiukemman otteen
kirveestä ja humautin sen kuusen runkoon. Tärähdys tuntui yhtä pahalta kuin
ensimmäiselläkin kerralla, mutta tällä kertaa runkoon tuli sentään jonkinlainen
jälki. Jatkoin hakkaamista. Puun runko alkoi pikku hiljaa pirstoutua lyöntieni
voimasta ja muutaman minuutin kestäneen voimallisen työn jälkeen kuusi makasi
kaadettuna hangella. Olin tyytyväinen itseeni. Mielestäni olin ansainnut kahvit.
Kaivoin repusta kuivat koivuhalot ja tuohta. Potkiskelin lumesta vapaan tilan
maahan, asettelin halot paikoilleen ja kaivoin tulitikut taskusta. Hetken aikaa tuohi
ja halot ikään kuin miettivät, että syttyäkö vai ei, mutta sitten tuli sai niistä
yliotteen ja ne roihahtivat palamaan. Liekkien lämpö alkoi tuntua pian kasvoissa
asti. Täytin nokisen kahvipannuni lumella ja asetin sen veistämäni kepin nokkaan
lämpenemään. Armeijan käyneenä tiesin, että kestää tovin, ennen kuin riittävästi
vettä on kiehunut. Mutta mihinpä tässä olisi kiire – valmiissa maailmassa. Ei ollut
liikaa pakkasta, tuuli pysytteli aavemmilla alueilla eikä luntakaan satanut.
Päämääräkin oli saavutettu. Kuusi oli kaadettu. Ympärillä huokui hiljaisena
suomalainen metsä talvivaipassaan. Taitoin viereisestä kuusesta muutamia havuja
hangelle ja istahdin niiden päälle. Vasta nyt huomasin, että olin oikeastaan aika
väsynyt. Hiihtäminen kaikkine vaikeuksineen olikin ottanut aikalailla voimille.
Tuijotin liekkeihin mitään näkemättömin silmin. Niin kuin nyt yleensäkin
liekkeihin tuijotetaan. On tuijotettu jo siitä asti, kun liekit on keksitty. Aika tuntui
pysähtyvän. Luminen luonto ympäröi minut ja sulatti osaksi sen hiljaisuutta.
Liekkien rätinä oli lempeää taustamusiikkia muuten äärettömältä tuntuvassa
hiljaisuudessa. Silmäluomet alkoivat painua kiinni. Säpsähdin, kun pää nuokahti.
- Ei helvetti tähänhän nukahtaa, sanoin, eikö se vesi jo kiehu, että saa kahvia.

2

Kahvit oli juotu. Päivä alkoi jo hämärtyä, vaikka kello oli vasta vähän yli
puolenpäivän. Kotimatka oli edessä. Olin asetellut kuusen ahkioon ja sitonut sen
kiinni parilla narulla, jotta se ei putoilisi matkan aikana. Lähdin tulojälkiä pitkin
kapuamaan loivaa ylämäkeä harjanteelle. Matka sujui nyt paremmin kuin tullessa,
olihan latu edessä auki.
- Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, tuli mieleen, vai miten se meni. Kukahan sen on
kirjoittanut, olisikohan Eikka.
Harjanteen päältä katselin, kuinka järvi siinteli valkoisena metsän takaa. Tuonne
pitäisi jaksaa, ajattelin ja lähdin laskeutumaan. Harjanne oli yllättävän jyrkkä tulla
alaspäin. Sukset lähtivät luistamaan entisiä jälkiä pitkin sujuvasti. Matkanteko
päättyi kuitenkin lyhyeen, kun sukset tökkäsivät hangen alla johonkin turpakkoon.
Lennähdin naamalleni. Ja ahkio tuli perässä suoraan kylkeeni.
- Ai helvetti, kuulin itseni huutavan äänen.
Ahkion törmäys ei sinänsä tuntunut kovinkaan kipeältä. Enemmänkin kaatuminen
tuntui inhottavan kylmältä, kun pää sukelsi suoraan lumen alle. Punnersin itseäni
jälleen pystyyn. Samassa tunsin kuinka vähintäänkin pari lusikallista paskaa
lurahti housuun. Olin kärsinyt hieman heikosti pidättävästä suolesta jo jonkin
aikaa ja tarkoitukseni oli ollut mennä lääkäriin vaivani kera, mutta olin siirtänyt
käyntiä aina johonkin tekosyyhyn vedoten. Tässä oli nyt lopputulos. Satakiloinen
keski-ikäinen mies makaa umpihangessa joulun alla pakkasessa keskellä korpea
paska housussa. Ei naurattanut yhtään. Eikä tietenkään ollut mitään paperia
matkassa. Olisi saanut pyyhittyä enimmät pois. Ei siis auttanut muu kuin lähteä
jatkamaan matkaa. Hetken aikaa taivallettuani matkanteko alkoi tuntua
tuskaisalta. Paska valui pitkin reittäni ja eritteen tuoksu pelmahti nenään
aiheuttaen yökötystä. Kiristin hiihtotahtiani. Hiki alkoi valua yhä
voimakkaampana ja paska pitkin reittä notkeampana. Pian alkoi takapuolessani
haiseva erite hiertää persevakoa oikein toden teolla. Hiihtäminen muuttui koko
ajan eriskummallisemman näköiseksi, kun yritin leventää hiihtoasentoani siten,
että hiertäminen olisi ollut mahdollisimman vähäistä. Toivottavasti kukaan ei tule
jäällä vastaan, ajattelin, kun etenin koomillisessa haara-asennossa pitkin puroa
kohti järveä.
Lakimies Murphy nauroi oksalla. Järveltä päin alkoi kuulua moottorikelkan ääntä.
- Älä nyt saatana vain tänne tule, perkeleen perkele, kirosin.
Moottorikelkan ääni voimistui. Jos se tänne tulee, niin nostan vain kättä, mietin,
en jää kyllä juttelemaan kenenkään kanssa. Sehän haistaa heti, että jätkällä on
paska housussa. Aja nyt vain jonnekin muualle. Piruako sinä täällä teet, älä tule
tänne.
Hiihtelin hiljalleen eteenpäin kuin ylileveä kuljetus. Se on tietenkin Mäkinen, joka
ajelee, ajattelin, se saatanan kehuskelija. Voi helvetti, jos se tulee tänne.
Moottorikelkan ääni voimistui entisestään. Mäkinen ajoi hiihtojälkieni vierestä
suoraan minun luokseni ja pysähtyi.
- Moro, hän aloitti, oot käyny hakemassa kuusen. Minäkin hain tuosta
mettästä, hän viittasi olkapäänsä yli. Oikein komia olikin. Kävin tällä pelillä
hakemassa, Mäkinen taputteli uutta menopeliään ja jatkoi, eipä tarvinnut
hiihdellä umpista.
Alkoi heti vituttaa Mäkisen kehuskelut. Se oli aina ollut samanlainen kehuskelija.
Milloin kehui autoaan, milloin taloaan. Aina sillä oli asiat paremmin kuin muilla.
Paitsi muija. Sillä kun ei ollut muijaa – enää. Se oli lähtenyt jonkun
marokkolaisen matkaan. Ei olisi Mäkisen kannattanut päästää sitä tyttökaverinsa
kanssa kahdestaan etelänmaille. Se oli arka paikka – se vaimojuttu. Ei passannut
puhua siitä asiasta. Kerran olin huumorilla asiasta veistellyt. Turpiin oli
meinannut tulla.
- Joo, sanoin, hain tuolta harjanteen takaa. Pitääkin tässä jatkaa, jatkoin
nopeasti, hiki kuivahtaa ja tulee kylmä. Se on moro sitten.
- Moro moro, osta poro, kuulin Mäkisen vielä jatkavan, ei saatana haiseeko
tuo sillan kupeessa oleva paskaviemäri tänne asti?
En katsonut aiheelliseksi vastata.

Järven ylitys alkoi olla yhtä tuskaa haarojenvälissä. Vanhat latujäljetkään eivät
auttaneet yhtään, kun piti leventää latua parikymmentä senttiä, että ei olisi niin
hangannut. Ahkion paino tuntui kasvaneen vähintäänkin puolella matkan aikana.
Ajattelin jo jättää ahkion järvelle ja suksia mökille niin lujaa kuin pääsen ja tulla
sitten puhtain housuin hakemaan ahkio ja kuusi jäältä. Mutta luovuin ajatuksesta.
- Jos se Mäkisen perkele ajelee jäälle ja ihmettelee ahkion jättämistä. Ettei
tarvitse sitten alkaa selittelemään.
Riekkoparvi istui rannan puissa. Ne pyrähtivät käkättäen lentoon, kun lähestyin.
Olivat varmaankin katselleet minua ihmettelevin ja säälivin silmin. Mikähän
ukkoraasu tuolta noin eriskummallisessa etenemistyylissä vaeltaa? Taitaa olla
äijällä jotakin ylimääräistä housussa. Nousin vaivalloisesti penkalle. Takapuoli
tuntui jo hiekkapaperilta. Nostin sukset pystyyn lumihankeen ja kävelin kuin
hevosmies konsanaan sisään.

3

Jouluaatonaattoaamu oli lauha. Eilispäivän murheet olivat enää muisto. Paitsi että
takapuoleen ja reisien sisäpintoihin olin levitellyt puoli tuubia Bepanthenia. Olin
äitivainaalta oppinut, että Bepanthen auttaa kaikkiin vaivoihin. Nostin kuusen
auton katolle ja sidoin sen kiinni kattotelineeseen. Enää oli edessä runsaat sata
kilometriä autolla ajoa pojan luo. Se matka menisi reilussa tunnissa, jos ei olisi
ruuhkia. Istuin autoon ja käänsin virtakytkintä. Kuului pelkkä naks. Käänsin virtaavaimen
takaisin nolla-asentoon ja yritin uudelleen. Tulos oli sama.
- Kolmas kerta toden sanoo, sanoin ja käänsin avainta.
Niin on ihmismieli, vastoinkäymisten seuratessa toinen toistaan, aika ihmeellinen.
Kolmannen naksauksen jälkeen rupesi naurattamaan.
- Voi helvetti minkä tempun tämä kottero nyt teki, nauroin ja kirosin yhtä
aikaa. Pitääköhän tässä lähteä seisomaan tien varteen pysäkille ja
kuskaamaan kuusta linja-autolla pojan luokse. Olisi siinä muilla
matkustajilla hauskaa. Eihän tässä nyt millään linja-autolla lähdetä. Enkä
viitsi soittaa pojallekaan, että tulee hakemaan. Sillä on omat joulukiireensä.
Sitten tuli mieleeni Mäkinen. Ei kai tässä auta muu kuin nöyrtyä ja soittaa
Mäkiselle, että tulee akkukaapeleiden kanssa tänne. Kaivoin kännykkäni esiin ja
etsin Mäkisen numeron. Mäkinen heräsi soittooni.
- Jaa, vai ei lähde auto käyntiin. Olisit laittanut sellaisen niin kuin minulla –
diesel Rellu. Lähtee kuule aina ja varmasti, Mäkinen naureskeli puhelimeen
ja jatkoi, ei ole koskaan kesken matkaa jättänyt. Aivan takuuvarma lähtijä
on Rellu. Niin se on.
Sano vielä kerran että lähtee varmasti, niin täältä lähtee takuuvarmasti
suurvittuilua vaimostasi, mietin mielessäni, mutta sanoin ääneen:
- No näinhän se on, että olisihan se pitänyt se Rellu laittaa jo aika päiviä
sitten, mutta eipähän ole tullut laitettua. Nyt siitä saan maksaa.
- Niin, niin, minähän silloin sanoin sinulle. Mutta odotahan siellä, niin minä
huristan sinne puolen tunnin päästä.

Mäkinen ajeli pihaan reilun tunnin kuluttua. Oli alkanut jo vituttaa.
- Sori, vähän kesti tulla. Ryyppäsin siinä kahavit ennen kuin lähin. Jaaha,
laitetaanpas vähän virtasta tuohon kotteroosi, Mäkinen sanoi.
Hän kaivoi autonsa takaluukusta kaapelit esiin.
- Jaa, pojallekos olet kuusta viemässä, Mäkinen kysyi.
- Pojallehan minä, sanoin, kun olen vienyt jo useamman vuoden. Se on
semmoinen perinne.
Mäkinen kytki kaapelit. Menin ratin taakse ja väänsin. Auto hyrskähti kiltisti
käyntiin.
- No niin, heti pärähti, sanoin. Kiitos kovasti. Kyllä minä tämän jotenkin
sitten korvaan.
- Eipä tässä mitään, Mäkinen sanoi ja jatkoi, tuletko uudeksi vuodeksi tänne?
Minulla olisi aivan mahtavaa konjakkia. Tosi kallista. Kävin hakemassa
eilen ihan varta vasten. Voitaisiin saunoa meillä ja ottaa vähän.
- No enpä ole tulossa, kiitosta vaan, vastasin.
Olin pari kertaa ollut Mäkisen luona saunomassa ja ”vähän” ottamassa.
Kummallakin kerralla homma oli mennyt melkein painimiseksi. Jälkimmäisen
kerran jälkeen olin päättänyt, että Mäkisen luo en enää juopottelemaan lähde.
Mäkinen itse ei tainnut muistaa noista lähes painiotteluista yhtään mitään.
- Mutta nyt minun pitää lähteä viemään tätä kuusta. Kiitosta vaan vielä
kerran.
- No ei mitään. Ja alahan vaihtaa tämä vanha räpsy tämmöiseen niin kuin
minulla on.
Mäkinen lähti ja minä ajelin hänen perässään. Ensimmäisessä tienristeyksessä hän
kääntyi vasemmalle ja minä lähdin oikealle. Näin kuin hän huiskutteli vielä
kääntyessään kädellään minulle. Nostin kättä. Ihan muodon vuoksi vaan.

Ilma oli lauhtunut nopeasti, jonka seurauksena ajokeli oli muuttunut huonoksi.
Kantatie ei ollut vielä ehtinyt aamun kuluessa sulaa asfaltille asti. Menee varmaan
lähemmäs puolitoista tuntia tällä kelillä, ajattelin. Pistin Sinatran CD:n soimaan.
Fly Me to the Moon täytti auton. Osasin sanat ulkoa. Kantatie oli hiljainen. Vain
muutamia autoja oli liikenteessä. Ihmiset taisivat olla jo joulun vietossa. Osa oli
vielä kuuliaisesti töissä. Parikymmentä kilometriä ajettuani tulin risteykseen ja
käännyin päätielle. Päätien pinta oli sulanut yllättävän paljon, joten pystyin
nostamaan ajonopeuteni yli sadan kilometrin. Nyt alkoi matkan teko sujua.
Olin ajanut jo puolimatkaan, kun tulin oikealle kääntyvään tiukkaan mutkaan, jota
reunusti sankka luminen metsä molemmin puolin. Strangers in the Night kuului
auton kaiuttimista. Minä lauloin mukana. Laulu loppui lyhyeen, sillä mutkasta
paljastui yllätys. Rekka-auto oli jostakin syystä pysähtynyt kaistalleni. Ehdin
sekunnin murto-osan miettiä mitä tehdä. Vaistomaisesti iskin jarrut pohjaan.
Maantie oli sulanut lämpöasteiden ja liikenteen vaikutuksesta puhtaalle asfaltille,
joten äkkijarrutus pysäytti auton kuin seinään. Auto pysähtyi ja sammui juuri
ennen rekan perää. Auto pysähtyi - kuusi ei. Kuusen kiinnitysnarut olivat päässeet
ilmeisesti tärinästä irtoamaan ja kuusi oli yhtäkkiä ilman mitään kiinnitystä
katolla. Katselin suu hämmästyksestä auki, kun kuusi, lentoradalla jollaisesta
jokainen keihäänheittäjä päiväunelmissaan haaveilee, kaartui suoraan päin rekkaa.
Kuusi tömähti rekan takaseinään ja kirveellä teräväksi hakattu kärki puhkaisi
takaseinään reiän. Kuusi jäi töröttämään takaseinään pystyyn. Samassa rekka lähti
liikkeelle ja sen vauhti alkoi kiihtyä. Kuljettaja ei ilmeisesti ollut havainnut
tapahtunutta lainkaan. Istuin täysin typerryksissäni paikoillani ja katselin kuinka
rekka ja kuusi alkoivat loitontua. Havahduin kuin unesta.
- Ei helvetti, sehän vie minun kuusen mennessään, sanoin itselleni ääneen.
Aukaisin oven ja juoksin muutaman askeleen käsiä heiluttaen rekan perään. Ei
mitään vaikutusta rekan vauhtiin. Päätin ottaa spurtin ja käsien heiluttamisen
lisäksi huusin täyttä huutoa. Yleensä minun huutooni heräävät kuolleetkin tai
ainakin naapurit. Näin lapset olivat minulle aikoinaan sanoneet. Tämä rekkakuski
oli kuitenkin ilmeisesti kuolluttakin syvemmässä olotilassa, koska tekemisilläni ei
ollut mitään tehoa. Rekka meni menojaan. Juoksin takaisin autolle. Väänsin virtaavainta
– naks.
- Ei tämä voi olla totta enää, kuulin itseni huutavan ääneen.
Yritin uudelleen – sama tulos. Rekkaa ei näkynyt enää lainkaan. Paniikki alkoi
iskeä päälle. Väänsin vielä ja tuloksena oli jälleen vain kevyt naksaus. Tuijotin
eteeni ja yritin rauhoittua. Tajusin yhtäkkiä, että autoni oli mutkassa keskellä tietä,
joten olin itse nyt aiheuttamassa mahdollista peräänajoa mitä suurimmassa
määrin. Vaihdoin vaihteen vapaalle, nousin autosta puolittain ja työnsin auton niin
reunaan, kuin se oli mahdollista. Iskin hätävilkut päälle. Kai tähän nyt joku kohta
tulee, mietin mielessäni. Samalla elättelin toiveita auton käynnistämisestä
kaapeleilla ja rekan ajamista kiinni. Meni minuutti. Sitten meni toinen ja
kolmaskin. Viiden minuutin kuluttua kuulin auton lähestyvän. Koska olin aika
pahassa mutkassa, en uskaltanut mennä kovin keskelle tietä seisomaan, etten jäisi
auton alle. Auto tuli mutkan takaa, tuli kohdalleni ja jatkoi matkaa. Mies, joka
autoa ajoi, ei edes vilkaissut minua.
- Pysähdy perkele!
Auto jatkoi matkaansa pysähtymättä ja kohta sen perävalot katosivat
näköpiiristäni. Avasin peräluukun ja päätin viedä varoituskolmion mutkan toiselle
puolelle. Se varmaankin herättää huomiota ja saa jonkun pysähtymään, päättelin.
Vein varoituskolmion paikoilleen ja palasin autolle. Aika kului. Taas meni viitisen
minuuttia. Vaikka olikin lauha, alkoi tulla hieman vilu. Hyppelin lämpimikseni.
Samassa alkoi kuulua auton ääntä. Kuulin selvästi miten mutkaan tullessaan
kuljettaja vähensi nopeutta moottorijarrutuksella, taisi huomata varoituskolmion.
Mutkan takaa ilmestyi vanha Lada. Kuski pisti vilkun päälle ja pysäytti autonsa
minun autoni perään. Autosta nousi maalaisisäntä. Tai siltä hän ainakin näytti.
Karvalakki oli päässä siten, että toinen korvaläppä osoitti alapäin ja toinen ylös,
jalassa oli verkkarit ja vanha puolipituinen talvireuhkana oli päällä kiinni
napittamatta.
- Jaa-ha, vai on Johtotähti jäänyt tien sivuun.
En viitsinyt ryhtyä keskustelemaan jälleen kerran automerkeistä.
- Olisiko sinulla kaapeleita? Tässä on vähän huono akku. Ei tahdo kestää
oikein mitään. Pitäisi ostaa uusi, mutta onpahan jäänyt tekemättä.
- Vai että akku on sökö. Onhan minulla kaapelit. Pannaan pelit soimaan.
Miten sinulla tämä auto juuri tähän mutkaan on sammunut?
- Rekka oli tuossa tiellä. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen. Siihen se sitten
jäi. Eikä lähtenyt enää käyntiin.
Kuusesta en viitsinyt mainita mitään.
Isäntämies nousi autoonsa, ajoi autonsa keulan oman autoni keulaa vasten ja
ryhtyi kytkemään kaapeleita paikoilleen.
- No niin, eiköhän se kohta lähde hyrskyttämään. Pitäisi sinunkin vaihtaa
kunnon autoon, kuule. Minulla on jo kolmas lattarauta peräjälkeen. On
sitten hyviä autoja. Usko pois. Ei mitään ongelmia. Ei kesällä eikä talvella.
Mieleni teki sanoa, että lopeta se jaaritus ja koita saada ne kaapelit paikoilleen.
Tyydyin kuitenkin vain myötäilemään miehen mietteitä:
- Niinhän se on. Jos johonkin merkkiin mieltyy, niin sitä tulee sitten aina
ostettua samaa laatua. Vähän niin kuin tupakkaa tai viinaa.
- Nii-iin, niin se muuten taitaa olla, mies vastasi miettivällä äänellä, melkein
kuin olisin lausunut jonkin suurenkin elämän viisauden. Minulla muuten on
tuolla peräkontissa jokunen pullo kossua. Otatko?
- Eeei, ei kiitos. En minä nyt sen tarpeessa. On sitä tuota lajia kotona ihan
riittävästi juoda asti. Ei lopu kesken, sanoin.
- Ei kun minä vain ajattelin, mies jatkoi, että josko tässä otettaisiin sellaiset
pikku ryypyt. Ihan sellaiset suunkostuttajat. Että voi vielä ajella kuitenkin.
- Jos nyt ei kuitenkaan otettaisi, sanoin jo hieman vakavammalla äänellä.
Mies sai kytkettyä vihdoin ja viimein kaapelit. Menin autooni sisään, käänsin
avainta ja auto hyrähti käyntiin. Ei kovin vakuuttavasti, mutta käynnistyi
kuitenkin.
- Kiitoksia kovasti avusta, huikkasin miehelle.
Minua alkoi poltella jo kovasti päästä rekan perään.
Kohta oli jo yli varttitunti kulunut siitä, kun rekka kuusineni oli häipynyt
näköpiiristä. Tarjosin miehelle vaivanpalkaksi kahta kymppiä.
- En minä mitään rahaa tartte. Hyvä, että saatiin Johtotähti käyntiin. Eikä
sinun kannata mitään akkua ryhtyä tähän enää vaihtamaan. Vaihdat kuule
koko auton samalla. Tämän kun annat vaihdossa, niin ei tarvitse paljoa antaa
välejä, kun saat uuden Ladan.
Ukkohan on oikea kävelevä Lada-mainos, mietin. Jatkaisi varmaan tuota
mainostamista koko päivän.
- Käyn hakemassa varoituskolmion, sanoin ja lähdin puolijuoksua mutkan
taakse.
- Onko varma ettet ota ryyppyä, mies huikkasi perääni.
Palatessani äijä oli kääräissyt sätkän ja seisoi sitä polttelemassa autoni vieressä.
- Mitä vuosimallia tämä on?
- Tämä on kasivitonen, vastasin ja aloin tehdä jo lähtöä. Kiitos avusta vielä
kerran, sanoin, vähän on tässä kiirekin.
- Kyllä kuule kannattaisi jo vaihtaa tämän ikäinen. Ei tämmöinen kestä enää,
ei kylmää eikä kuumaa eikä lämpötilanvaihteluita. Niin se on kuule. Se on
vähän niin kuin minun eukkoni, se entinen. Heh heh. Kävin hakemassa
uuden viime talvena Thaimaasta. Heh heh. On kuule soiva peli. Se tyttö. Ei
vaivaa kylmä minuakaan. Heh heh. Jaa mutta eiku hyvää matkaa vaan.
Koittakaahan päästä perille ilman enempiä pysähdyksiä.
Pistin vilkun vasemmalle ja lähdin ajamaan. Peilistä katselin, kun ukko poltteli
vielä rauhassa sätkällistään. Ei ollut sentään kaivanut kossupulloa esiin - vielä.

Nostin nopeuden lähelle sataa, vaikka oli kahdeksankymmenenkilometrin
tuntinopeusrajoitus. Rekka oli saatava kiinni. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut,
joten matka sujui nopeasti. Niin oli ilmeisesti sujunut rekallakin, sillä kaupunki
alkoi lähestyä, eikä rekasta näkynyt jälkeäkään. Ei kai se nyt ole voinut
poiketakaan mihinkään, mietin. Oli siinä kyllä ne kaksi risteystä, josta pääsee
etelään menevälle tielle.
Tulin jo esikaupunkialueelle. Oli pakko tunnustaa, että rekka oli kadonnut ja kuusi
sen mukana. Mitä nyt tehdä, mietin kuumeisesti. Enhän minä voi mennä ilman
kuusta pojan luo. Kuusi on käytävä ostamassa jostakin. Ja vietävä sitten ikään
kuin olisin itse sen kaatanut. Niin se on tehtävä. Muuta mahdollisuutta ei ole,
tuumin. En missään tapauksessa aikonut paljastaa kommellustani pojalle.
Päätin ajaa kuusenostoon toiselle puolelle kaupunkia kuin missä poika asustaa.
Ettei vain sattuisi tulemaan vastaan juuri silloin, kun katto ammottaa vielä
tyhjyyttään.
Käänsin auton S-marketin pihaan. Kuusia näytti olevan vielä runsaasti jäljellä.
Parkkeerasin auton ja astelin kuusten myyntipaikalle. Katselin sopivan näköistä.
Yritin löytää mahdollisimman samanlaisen kuin mitä olin kadottanut. Sellaista ei
ollut. Valitsin kuusikauppiaan parhaimman kuusen. Maksoin sen, mitä kauppias
pyysi. Mies toivotti suomalaismiehen hyvän joulua. Vastasin kiitos samoin
hymyilemättä.

Ajoin pojan luokse. Tällä kertaa kuusi pysyi katolla. Olimme sopineet, että jos
tulen kuusen kanssa ennen häntä, voin hakea avaimen pihavarastosta, johon hän
oli sen jättänyt. Pojan auto ei ollut pihassa. Soitin kuitenkin ovikelloa. Kukaan ei
tullut avaamaan. Hain avaimen pihavarastosta ja astelin kuusen kanssa sisään.
Kuusen jalka oli valmiina olohuoneen nurkassa. Samassa paikassa missä kuusi oli
ollut edellisenä vuonnakin. Asettelin kuusen jalkaan. Saavat pojat sitten koristella
kuusen, mietin.

Puolen tunnin kuluttua ovi kävi. Sieltä tulivat pojat. Olivat käyneet kaupassa.
- Sieltähän ne reippaat pojat tulevat, sanoin. Mitäs kuuluu?
- Ihan hyvää, Ville vastasi, saankohan minä paljon joululahjoja? Ainakin
saan iPodin ja uuden kännykän. Isä on luvannut.
- Jaa-a, mitenkäs se isä semmoista on voinut mennä lupaamaan. Pukkihan ne
lahjat tuo, vastasin. Oletko sinä muistanut olla kilttinä?
- Olenhan minä ollut kilttinäkin, Ville vastasi.
Ei hän enää joulupukkiin uskonut, mutta kunhan varsin keskustelimme.
- Alahan kaivaa esille joulukuusenkoristeita, sanoin pojalleni. Katsohan
kuinka komean kuusen olen tuonut.
Poika vilkaisi kuusta.
- Onhan tuo komea. Ja tällä kertaa tarpeeksi tiheä, hän nakkasi.
Oli edellisenä vuonna kuulemma ollut liian harva kuusi, ainakin ex-vaimon
mielestä.
- Pitikö hakea kovinkin kaukaa metsästä, poika kysyi.
- Ei pitänyt, ihan helppo reissu. Auton kanssa lähinnä oli ongelmia. Akku
vähän huono, vastasin.
Olin päättänyt, että en puhu halaistua sanaa kuusenkatoamisasiasta.
- Kuulehan nyt, menet ja vaihdat koko auton. Eihän tuommoisilla ikivanhoilla
mersuilla aja enää kukaan. Käyt laittamassa samanlaisen Bemarin kuin
minulla. Siinä on autojen auto.
- Älä sinäkin aloita, sanoin. Nyt ei puhuta autoista enää yhtään mitään. Minä
ajelen tuolla mersullani ja sillä siisti. Käyn ostamassa siihen vain uuden
akun kunhan ehdin.
Poika tuli keittiöstä, johon oli vienyt ostamansa ruuat.
- Kuulin muuten tänään tosi hyvän jutun työkaverilta, poika aloitti. Oli ajellut
rekan perässä tuossa valtatiellä ja arvaa mitä oli nähnyt. Rekan peräseinässä
oli törröttänyt kuusi. Ihan oikeasti! Kuusi oli törröttänyt keskellä rekan
peräseinää. Uskomaton juttu. Mitenhän se siihen oli joutunut? Arvaa
naurettiinko. Siis kuusi keskellä rekan perää. Olikohan rekkakuski itse sen
siihen laittanut? Ihan vaan joulun kunniaksi. En minä muuta selitystä keksi.
- No niin se varmaan oli, sanoin enempi innostumatta. Eiköhän pojat aleta nyt
koristelemaan kuusta, vaihdoin sujuvasti puheenaihetta, saadaan se
juhlakuntoon.

Oli keskiyö. Istuin tai oikeastaan makasin nojatuolissa silmät puolittain kiinni.
Tyhjä viskilasi keikkui kädessäni. Toiset olivat siirtyneet jo aikoja
makuuhuoneeseen nukkumaan. Vallitsi joulun rauhaisa velttous. Koristeltu
joulukuusi loisti olohuoneen nurkassa. On se kyllä aika hieno tämäkin kuusi,
vaikka olisi se minun kaatamani ollut komeampi, tuumin turtunein ja väsynein
aivoin. Suoristin hieman asentoani ja suljin silmäni. Kai se pitää ensi talvena
hakea taas se kuusi, mutisin hiljaa itsekseni ennen kuin nukahdin. Näin unta
uudesta Johtotähdestä.

2 kommenttia:

  1. Hei, teillähän on ollut täällä aina silloin tällöin jouluisia askarteluvinkkejä ja ajattelinkin että jos teitä kiinnostaa niin käykää kurkkaamassa minun blogistani, millaisen tonttukoristeen tein tänään :). Voitte vaikka itse tehdä samanlaisen jos tykkäätte tai jakaa ideani blogissanne, ihan miten vain :).

    http://neverends-suvi.blogspot.com/2011/12/askartelua-tontut-puukasan-paalla.html

    VastaaPoista
  2. Kiva idea! Laitetaanpa korvan taakse. :)

    VastaaPoista